Paperisota on alkanut, mutta jostain syystä minä täytän kaikki lomakkeet A12/6 ja A198.12 sekä F5568/7/8 hyvin tottuneesti ja rutiininomaisesti. Sillä se jumalallisen byrokraattinen järjestelmä, jonka osana olen jo useita vuosia toiminut, on valmentanut minua uskomattoman hyvin. Mutta toisaalta, en koskaan odottanut itse olevani tuossa järjestelmässä. En uskonut enkä kuvitellut koskaan täyttäväni minua itseäni koskevia lomakkeita. Eihän minulle koskaan voinut käydä näin. Mutta silti niin kävi. Siitä on kulunut melkein päivälleen puoli vuotta. Puoli vuotta usvassa. Puoli vuotta shokissa. Puoli vuotta epäuskoisessa unessa. Mutta elämä jatkuu! Kuten rakastettu ja kovin edesmennyt isoäitini aina hoki: Mikäpä sen pahan tappaisi! Ja minähän en tosiaankaan alistu. En nyt, enkä koskaan. Ehkä minä taivun ja nöyrryn, mutta en alistu. En tosiaankaan.

Naapurin ”lievästi uskonnollisen” perheen lapset ovat jälleen keksineet uuden leikin: Kiipeilevät pihan kauniissa puissa ja meluavat. Repivät samalla puista oksia ja meluavat lisää. Sitten lapset tulevat puista alas, riehuvat irtirevittyjen oksien kanssa ja meluavat vieläkin enemmän. Kyllä yksi tai kaksi lasta vielä menee, mutta nuo kaikki kahdeksan lasta ovat saman perheen lapsia. Kun tuohon lapsimäärään vielä lisätään heidän kaverinsa, niin alkaa taloyhtiön pihamaa muistuttaa lähinnä päiväkodin pihamaata. Melua, lasten ääniä, ällöttäviä leikkejä. Minä en lainkaan pidä lapsista. Minä vihaan niitä haisevia ja huonosti käyttäytyviä ja kurittomia kakaroita, jotka tekevät minunlaiseni viattoman ja hurmaavan katkeran ihmisen elämästä lähes sietämätöntä. Lasten pitäisi olla kuten joulukoristeiden: Ne otettaisiin esille vain tarvittaessa ja kun niitä ei enää tarvita, ne voisi huoletta piilottaa kaapin kätköihin odottamaan seuraavaa käyttökertaa.