En minä ole todellinen henkilö. Olen vain sellainen, millaiseksi olen itse itseni luonut. Enkä ole luonut itseäni todelliseksi, olen kätkenyt itseni harhojen ja muistojen usvaan ja olen kadottanut todellisen minuuteni johonkin epämääräiseen olemattomuuteen. Olen luonut itsestäni oman itseni varjon. Valjun ja kalvakan harhakuvan, joka on vaikka ei ole. Olen tehnyt itsestäni eräänlaisen sekavan unikuvan. Huomaan lipsuvani melodramaattisuuteen, jota ennen suuresti kaikissa ihmisissä paheksuin. Pelottavaa, kuinka olen viime aikoina antanut itseni tajuta, muistuttavani todella paljon kaikkea sellaista mitä ennen olen huomannut muissa ihmisissä arvostelevani ja paheksuvani. Olen joutunut myöntämään itselleni, että ehkä minä kuitenkin olen inhimillinen olento. Olento joka piilottaa kaikki tunteensa johonkin syvälle sisälleen ja yrittää olla mahdollisimman epäinhimillinen.

Kaikki on niin suloisen yhdentekevää ja merkityksetöntä. En jaksa välittää asunnossani (en osaa kutsua tätä kodiksi, vaikka se taitaisi olla oikeampi sana) vallitsevasta sekamelskasta, enkä jaksa keskittyä oikeastaan mihinkään. Olen suhteellisen rauhallinen, vaikka päässäni risteilevät ajatukset saattaisivat ulkopuolisesta vaikuttaa aivan joltain muulta.

Tänään seisoessani linja-autopysäkillä huomasin toivovani, että kaikki olisikin vain unta. Suloisen katkeraa painajaista, josta herättyäni olisin hetken ajan uskomattoman pahasti sekaisin, mutta joka kuitenkin muuttuisi vain utuiseksi harhaiseksi muistoksi ja kaikki olisikin hyvin. Mutta lopulta käänsin selkäni harmaalle taivaalle ja unohdin nuo lapselliset kuvitelmat ja totesin olevani vain väsynyt ja ajattelevani väsyneen ihmisen ajatuksia. Mutta istuessani linja-autossa nuo samat ajatukset palasivat, eivätkä ne ole vielä antaneet minulle rauhaa. Ehkä ne eivät koskaan anna minulle rauhaa, vaan ne tulevat riivaamaan minua siihen saakka kunnes maailmat muuttuvat ja kaikkea sellaista muutakin sellaista tapahtuu.

Mutta nyt minä jälleen vaikenen ja keskityn katsomaan maailmaa kuin postikorttikokoelmaa.

Mutta loisteliaaksi lopuksi vielä lausahdus, joka voidaan edes jotenkin epämääräisesti liittää johonkin todelliseen tapahtumaan: Analoginen verkko on kuollut, kauan eläköön digitaalinen verkko!