Minun pitäisi tehdä sitä ja minun pitäisi tehdä tätä. Minun pitäisi oikeasti saada jotain viimeinkin aikaiseksi. Mutta en vain saa aikaiseki yhtään mitään. Jotenkin kaikki vain on niin käsittämättömän "harmaata ja väritöntä". Merkityksetöntä suorastaan. Mutta sellaistahan se elämä on. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Joskus merkityksettömyydestä tulee hallitseva ominaisuus ja joskus taas merkityksettömyys muuttuu kuvitteelliseksi unelmaksi ja toiveeksi jostain paremmasta. Mutta kaikki on kuitenkin yleensä harmaata. Toisaalta, minä voin tietysti vain kuvitella kaiken olevan harmaata ja väritöntä. Sillä onhan kovin tunnettua, että minä (äärimmäisen) harvoin näen missään yhtään mitään hyvää.

Välillä minut valtaa suunnaton ja lähes pakottava tarve purkaa pahaa oloani. Yleensä tuohon tarpeeseen liittyy selittämätön halu paiskoa tavaroita seinään ja huutaa äänensä käheäksi, mutta onneksi minut on kasvatettu olemaan näyttämättä todellisia tunteitani. Kun raivo iskee, minä tyydyn vain hymyilemään ja ehkä "pieni" väkinäisyys kyseisessä hymyssä ja tapani purra alahuultani osoittaa muille ihmisille minun olevan raivoissani.

Eikä tässäkään kirjoituksessa nyt ole kysymys oikeastaan mistään muusta kuin siitä, että minun olisi muutettava kaikki mahdollinen elämässäni ja käyttäytymisessäni mahdollisimman pian.