Vähäiset turhamaisuuteni rippeet karisivat tänään, kun huomasin etten enää tahdo nähdä sanomalehden tekstiä kunnolla. Äänekkäästi sadatellen kaivoin kuuluisasta kulmakaapistani (jonka päällä se demoni edelleen istuu ja vaanii minua) esille silmälasikoteloni ja alistuin. Ensimmäistä kertaa elämässäni käytin silmälaseja apuna syventyessäni sanomalehdessä oleviin uutisiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni annoin periksi jo vuosia sitten saamalleni määräykselle, jonka mukaan minun pitäisi lukiessa ja päätteen edessä istuessa käyttää silmälaseja. Kyseisen luonottoman paljon kahvia kuluttavan operaation jälkeen, siirryin katsomaan itseäni peilistä, en ihaillakseni itseäni vaan nähdäkseni kuinka kamalalta minä näytänkään silmälasit päässäni. Jouduin kuitenkin ikäväkseni myöntämään, että silmälasini sopivat minulle yllättävän hyvin ja jollain tavalla ne saavat minut myös näyttämään älykkäämmältä. Mutta siltikään en vielä suostu käyttämään niitä asuntoni ulkopuolella, korkeintaan ehkä suostun töissä näyttäytymään silmälasit päässäni. Jos nyt edes sielläkään.

Pitäisi taas tehdä noin miljoona erilaista "pikkuasiaa" ennen kuin tämäkin päivä menee ohitse. En vain oikein tiedä mistä asiasta aloittaisin asioiden hoitamisen. Täytynee siis vielä hetken aikaa vain olla ja nauttia vapaapäivästä ja jos vaikka sitten innostuisi tekemään jotakin yleishyödyllistä ja järkevää.

Ajattelin loppuvuodesta varata jonkinlaisen äkkilähtömatkan johonkin päin maailmaa. Haluaisin nähdä jotain mitä en ole vielä nähnyt. Olen nähnyt Euroopassa kaiken sen mitä Euroopassa mielestäni on nähtävää. Johonkin kauas. Johonkin jännittävään. Johonkin joka kiehtoo minua. Ehkä Ameriikka. Tai Argentiina. Tokio houkuttelee minua myös. Mutta toisaalta, vihaan lentokoneessa istumissa ja vihaan lentämistä ylipäätään. Ehkä valtameriristeily Euroopasta Amerikkaan. Tai risteily Niilillä.  Haluan kuitenkin matkustaa johonkin. Haluan nähdä taas jotain uutta. Haluan paeta!

Nyt on tullut minun aikani taas kadota. Mutta minä palaan. Palaan ja olen miljoonia!