Heh heh… Ja sitten asiaan…
Viikonloppuna huomasin (kauhukseni), että eräs paikallinen yhtiö toteutti laajamittaista markkinointia antamalla kansalaisten nauttia maksukanavien riemuista maksutta. Turrutin siis lähes koko viikonlopun aivojani seuraamalla piirrettyjä Disney®-kanavalta, sekä eräitä uskomattoman hauskoja sarjoja (Pokka pitää ja Maanalainen armeija iskee jälleen) sekä laatudraamaa (Muotitalo) mainostelevision lisäkanavalta. Minun on pakko myöntää, että joudun ehkä sortumaan ja hankkimaan itselleni nuo mainitut mainostelevision digitaaliseen verkkoon tuomat lisäkanavat.
Mutta toisaalta, onko olemassa mitään muuta markkinataloutta, kuin sitä kapitalista? En ainakaan muista kuulleeni sosialistisesta markkinataloudesta enkä kommunistisesta markkinataloudesta enkä todellakaan keskustalaisesta markkinataloudesta. Mutta silti kapitalistinen markkinatalous kuulostaa hienolta. Siinä on mahtipontinen sointi, aivan kuten marssimusiikissa.
Valitettavasti joudun myöntämään että, ajatukseni eivät tällä hetkellä ole sieltä selkeimmästä päästä. Ajatukseni ovat yllättäen alkaneet kääntyä minua vastaan. Ne saavat minut ajattelemaan asioita, joita en ennen ajatellut ja ne saavat minut analysoimaan erinäisiä epämääräisiä asioita ja eleitä hyvinkin pikkutarkasti.
Nyt on tullut jälleen minun aikani kadota ja muuttua vain menneisyyden hämäräksi ääneksi…
]]>Naapurin ”lievästi uskonnollisen” perheen lapset ovat jälleen keksineet uuden leikin: Kiipeilevät pihan kauniissa puissa ja meluavat. Repivät samalla puista oksia ja meluavat lisää. Sitten lapset tulevat puista alas, riehuvat irtirevittyjen oksien kanssa ja meluavat vieläkin enemmän. Kyllä yksi tai kaksi lasta vielä menee, mutta nuo kaikki kahdeksan lasta ovat saman perheen lapsia. Kun tuohon lapsimäärään vielä lisätään heidän kaverinsa, niin alkaa taloyhtiön pihamaa muistuttaa lähinnä päiväkodin pihamaata. Melua, lasten ääniä, ällöttäviä leikkejä. Minä en lainkaan pidä lapsista. Minä vihaan niitä haisevia ja huonosti käyttäytyviä ja kurittomia kakaroita, jotka tekevät minunlaiseni viattoman ja hurmaavan katkeran ihmisen elämästä lähes sietämätöntä. Lasten pitäisi olla kuten joulukoristeiden: Ne otettaisiin esille vain tarvittaessa ja kun niitä ei enää tarvita, ne voisi huoletta piilottaa kaapin kätköihin odottamaan seuraavaa käyttökertaa.
Jälleen on tullut minun aikani vaieta ja hymyillä salaperäistä hymyäni ja kadota.Kaikki on niin suloisen yhdentekevää ja merkityksetöntä. En jaksa välittää asunnossani (en osaa kutsua tätä kodiksi, vaikka se taitaisi olla oikeampi sana) vallitsevasta sekamelskasta, enkä jaksa keskittyä oikeastaan mihinkään. Olen suhteellisen rauhallinen, vaikka päässäni risteilevät ajatukset saattaisivat ulkopuolisesta vaikuttaa aivan joltain muulta.
Tänään seisoessani linja-autopysäkillä huomasin toivovani, että kaikki olisikin vain unta. Suloisen katkeraa painajaista, josta herättyäni olisin hetken ajan uskomattoman pahasti sekaisin, mutta joka kuitenkin muuttuisi vain utuiseksi harhaiseksi muistoksi ja kaikki olisikin hyvin. Mutta lopulta käänsin selkäni harmaalle taivaalle ja unohdin nuo lapselliset kuvitelmat ja totesin olevani vain väsynyt ja ajattelevani väsyneen ihmisen ajatuksia. Mutta istuessani linja-autossa nuo samat ajatukset palasivat, eivätkä ne ole vielä antaneet minulle rauhaa. Ehkä ne eivät koskaan anna minulle rauhaa, vaan ne tulevat riivaamaan minua siihen saakka kunnes maailmat muuttuvat ja kaikkea sellaista muutakin sellaista tapahtuu.
Mutta nyt minä jälleen vaikenen ja keskityn katsomaan maailmaa kuin postikorttikokoelmaa.
Mutta loisteliaaksi lopuksi vielä lausahdus, joka voidaan edes jotenkin epämääräisesti liittää johonkin todelliseen tapahtumaan: Analoginen verkko on kuollut, kauan eläköön digitaalinen verkko!
]]>